Valoa siihen, mikä on tärkeintä, tässä ja nyt
Härdelli ja monien asioiden suma oli taklannut minut tyysti laitaa vasten.
En enää tiennyt mistä päästä aloittaisin asioiden vyyhtiä selvittämään, mikä olisi kiireellisin, mitkä pitäisi sivuuttaa ja mitkä huomata.
Työpaikalla oli isoja muutoksia ja viimeiset puoli vuotta en ole oikein muuta tehnyt kuin työtä. Se alkoi tuntua kropassa ja kampaamo käynnin yhteydessä sain 15 minuuttia lymfahierontaa jalkoihin. Se auttoi ja muutaman yön nukuin huomattavasti paremmin kuin pitkään aikaan. Olen nimittäin koko talven kärsinyt ärsyttävästä issias kivusta. Eikä sen tuloa ole voinut ennakoida, milloin nyhtää oikeasta tai vasemmasta hermosta. Yöt ovat olleet vaikeita, joka kerta kääntyessäni, olen herännyt kipuun ja kääntyminen on tuskaisen työn takana.
Äiti, minun oma äitini on mennyt huonompaan suuntaan kohinalla, enkä ole voinut olla ajattelematta kaikkia uhkakuvia mitä edessä olisi. Olen menettänyt äidin jo vuosia sitten, alkoholille. Nämä ajat ovat haastavia, äiti on kuitenkin äiti ja tekee pahaa katsoa sivusta muuttunutta fyysistä kehoa ja muuttunutta luonnetta. Pelkään miltei kokoajan kun puhelin äännähtää, mitä on tapahtunut. Yritän parhaan taitoni mukaan luoda uskoa isääni, joka taistelee kotona, edelleen rakkaan vaimonsa kanssa. Tai ei enää vaimon, vaan sen oudon hahmon, joksi hän on muuttunut.
Ja sitten, se suurin ja tärkein asia oli vääjäämättä edessä. 7 kuukauden takainen kosinta ja sovittu päivämäärä. Minua pelotti ja samaan aikaan olin onnellinen ja odotin. Kuin taikaiskusta menneet parisuhteet ja niiden tuomat uskon puutteet elämän kantamiseen ja luottamiseen nousivat pintaan.
Siihen filmiin mahtui epäonnistumisia, kivuliaita muistoja ja kaikista suurin ja hallitsevin, luottamuksen puute.
Aprikoin muutaman illan, en muistanut olinko käyttänyt jo koko ostamani paletin hoitoja vai mikä oli tilanne. Se ei oikeastaan enää haitannut, oli niin tai näin, mutta siihen voisin luottaa, että tämä härdelli hiljenisi.
Laitoin viestin Samille lähetyksen ajankohdasta ja siitä, mihin tarvitsen suuren määrän valoa. Toki itsekin teen usein illalla harjotteita ja kuuntelen sitä musiikkia, joka tuntuu silloiseen hetkeen hyvältä.
Se ei aina riitä, enkä ole saanut keskustaani rauhoittumaan.
Pötköttelin sängyllä ja odotin viestiä, nyt mennään.
Aluksi päälleni tuli suuri soikea vaalean vihreä pallo, se leijaili koko kehon yllä liikkumatta mihinkään. Tuli tunne, että joku otti nilkoista kiinni. Oli kuin kummankin nilkan ympärille olisi asetettu metalliset renkaat, jotka pitivät jalkoja paikoillaan. Tuntui kipua ja vihlontaa, joku kai talttasi kantapäistä sisään. Kipu oli yllättävän kova ja liikkui jalkoja pitkin. Jalat olivat niin raskaat, ettei tullut mieleenkään yrittää niitä nostella tai koukistella. Lojuin vaan silmät vähän raollaan ja kuuntelin huminaa.
Jalkojen kipuili jatkui omalla painollaan ja vihreä valopallo häipyi pois. Tuli valoa, niin paljon kirkasta valoa, että se paahtoi suljettujen luomien läpi. Mietin, että voiko uosta kirkkaasta valosta sokeutua...tuskimpa vaan, vaikka mulla onkin arat silmät.
Olin pyytänyt apua, jotta näkisin ne asiat, jotka ovat oleellisia ja loput osaisin työntää pois taajuudelta. Valon ollessa kirkkaana, tuli tunne, että kaikki menee niinkuin pitää ja on tarkoitus.
Siihen nukahdin, lempeään rauhan tunteeseen ja niihin sanoihin.
Nukuin vain muutaman minuutin ja hyvänolon tunne kropassa ylsi päästä varpaisiin. En kantanut ressiä sillä hetkellä mistään, en edes äidistä. Annoin taas tuhannen kerran periksi, se oli tai on hänen valinta, eikä kukaan muu ihminen mahdu pullon suuaukosta sisään.
Päätin uskaltaa luottaa. Ajattelin kaikkien painajaisunien ja valvetilan tuomien pakottavien muistojen keskellä irrottaa otteeni niistä ja laskea ne taivaan tuuliin. Helpotti kummasti ja vaikka en vieläkään luota sata varmasti olevani turvassa koettelemuksilta, tunnen sensiaan sata varmasti, että osaan uida ja selvitä, ainakin jotenkin.
Mulla on ollut 7 vuotta sama esimies. Hänen kanssa ollaan puitu mitä erikoisempia asioita, huonoja ja hyviä. Tällä kertaa jokin oli muuttunut. Hän soitteli päivittäin, mikä on erittäin harvinaista. Hän ajoi vartavasten käymään, sillä hänen tarkka korvansa oli kuullut, ettei äänessäni ollut enää sitä tempoa ja taistelu henkeä, mitä aina on ollut.
Eikä siinä ollut eikä ole. Mä sanoinkin ääneen, etten tiedä miten palauttaisin uskoni enää tähän hommaan, niin paljon oli kaikki muuttunut. Ne toimenpiteet joita olin tehnyt ja ideat, joita olin luonut tilanteen pelastamiseksi, olivat valuneet minusta ulos kuin hieno hiekka. Minulla oli vain tyhjyys, joka kaikui korvissa.
Sain ohjeeksi tai kehoitukseksi reipastua ja uskoa, sillä se vaikuttaisi niin paljon kaikkeen. Kurkkua kuristi, älä takerru nyt minuun, sillä mulla ei ole pelasturengasta.
Tähän tilanteeseen en ole vielä saanut kaivettua voimaa tai uskoa, vaan annan kaiken mennä, päivä kerrallaan, luottaen siihen, että vielä kerran kokoan itseni ja saan oman soturini hereille.
Mutta, se, että esimies oli tullut ja nähnyt vaivaa minun takiani, oli aivan uutta.
Muutamien päivien kuluessa huomasin todellakin, että ns. turhia asioita oli karsiutunut ja kovalla kädellä, sillä tällä hetkellä työskentelen kahdella asemalla, unohdin melkein toisen.
Ja olen melkein sata varma siitä, että lähetys on tällä kertaa ollut laajempi kuin vain minä ja minun asiani, se on koskettanut monia muita, joiden kanssa elämääni päivittäin jaan, niin uudella tavalla olen saanut uusia sanoja ja uusia, myötätuntoisempia kommenteja ja avunantoja.
Kiitos, ihmeelliselle valolle ja valon välittäjälle. kiitos taas kerran.
En enää tiennyt mistä päästä aloittaisin asioiden vyyhtiä selvittämään, mikä olisi kiireellisin, mitkä pitäisi sivuuttaa ja mitkä huomata.
Työpaikalla oli isoja muutoksia ja viimeiset puoli vuotta en ole oikein muuta tehnyt kuin työtä. Se alkoi tuntua kropassa ja kampaamo käynnin yhteydessä sain 15 minuuttia lymfahierontaa jalkoihin. Se auttoi ja muutaman yön nukuin huomattavasti paremmin kuin pitkään aikaan. Olen nimittäin koko talven kärsinyt ärsyttävästä issias kivusta. Eikä sen tuloa ole voinut ennakoida, milloin nyhtää oikeasta tai vasemmasta hermosta. Yöt ovat olleet vaikeita, joka kerta kääntyessäni, olen herännyt kipuun ja kääntyminen on tuskaisen työn takana.
Äiti, minun oma äitini on mennyt huonompaan suuntaan kohinalla, enkä ole voinut olla ajattelematta kaikkia uhkakuvia mitä edessä olisi. Olen menettänyt äidin jo vuosia sitten, alkoholille. Nämä ajat ovat haastavia, äiti on kuitenkin äiti ja tekee pahaa katsoa sivusta muuttunutta fyysistä kehoa ja muuttunutta luonnetta. Pelkään miltei kokoajan kun puhelin äännähtää, mitä on tapahtunut. Yritän parhaan taitoni mukaan luoda uskoa isääni, joka taistelee kotona, edelleen rakkaan vaimonsa kanssa. Tai ei enää vaimon, vaan sen oudon hahmon, joksi hän on muuttunut.
Ja sitten, se suurin ja tärkein asia oli vääjäämättä edessä. 7 kuukauden takainen kosinta ja sovittu päivämäärä. Minua pelotti ja samaan aikaan olin onnellinen ja odotin. Kuin taikaiskusta menneet parisuhteet ja niiden tuomat uskon puutteet elämän kantamiseen ja luottamiseen nousivat pintaan.
Siihen filmiin mahtui epäonnistumisia, kivuliaita muistoja ja kaikista suurin ja hallitsevin, luottamuksen puute.
Aprikoin muutaman illan, en muistanut olinko käyttänyt jo koko ostamani paletin hoitoja vai mikä oli tilanne. Se ei oikeastaan enää haitannut, oli niin tai näin, mutta siihen voisin luottaa, että tämä härdelli hiljenisi.
Laitoin viestin Samille lähetyksen ajankohdasta ja siitä, mihin tarvitsen suuren määrän valoa. Toki itsekin teen usein illalla harjotteita ja kuuntelen sitä musiikkia, joka tuntuu silloiseen hetkeen hyvältä.
Se ei aina riitä, enkä ole saanut keskustaani rauhoittumaan.
Pötköttelin sängyllä ja odotin viestiä, nyt mennään.
Aluksi päälleni tuli suuri soikea vaalean vihreä pallo, se leijaili koko kehon yllä liikkumatta mihinkään. Tuli tunne, että joku otti nilkoista kiinni. Oli kuin kummankin nilkan ympärille olisi asetettu metalliset renkaat, jotka pitivät jalkoja paikoillaan. Tuntui kipua ja vihlontaa, joku kai talttasi kantapäistä sisään. Kipu oli yllättävän kova ja liikkui jalkoja pitkin. Jalat olivat niin raskaat, ettei tullut mieleenkään yrittää niitä nostella tai koukistella. Lojuin vaan silmät vähän raollaan ja kuuntelin huminaa.
Jalkojen kipuili jatkui omalla painollaan ja vihreä valopallo häipyi pois. Tuli valoa, niin paljon kirkasta valoa, että se paahtoi suljettujen luomien läpi. Mietin, että voiko uosta kirkkaasta valosta sokeutua...tuskimpa vaan, vaikka mulla onkin arat silmät.
Olin pyytänyt apua, jotta näkisin ne asiat, jotka ovat oleellisia ja loput osaisin työntää pois taajuudelta. Valon ollessa kirkkaana, tuli tunne, että kaikki menee niinkuin pitää ja on tarkoitus.
Siihen nukahdin, lempeään rauhan tunteeseen ja niihin sanoihin.
Nukuin vain muutaman minuutin ja hyvänolon tunne kropassa ylsi päästä varpaisiin. En kantanut ressiä sillä hetkellä mistään, en edes äidistä. Annoin taas tuhannen kerran periksi, se oli tai on hänen valinta, eikä kukaan muu ihminen mahdu pullon suuaukosta sisään.
Päätin uskaltaa luottaa. Ajattelin kaikkien painajaisunien ja valvetilan tuomien pakottavien muistojen keskellä irrottaa otteeni niistä ja laskea ne taivaan tuuliin. Helpotti kummasti ja vaikka en vieläkään luota sata varmasti olevani turvassa koettelemuksilta, tunnen sensiaan sata varmasti, että osaan uida ja selvitä, ainakin jotenkin.
Mulla on ollut 7 vuotta sama esimies. Hänen kanssa ollaan puitu mitä erikoisempia asioita, huonoja ja hyviä. Tällä kertaa jokin oli muuttunut. Hän soitteli päivittäin, mikä on erittäin harvinaista. Hän ajoi vartavasten käymään, sillä hänen tarkka korvansa oli kuullut, ettei äänessäni ollut enää sitä tempoa ja taistelu henkeä, mitä aina on ollut.
Eikä siinä ollut eikä ole. Mä sanoinkin ääneen, etten tiedä miten palauttaisin uskoni enää tähän hommaan, niin paljon oli kaikki muuttunut. Ne toimenpiteet joita olin tehnyt ja ideat, joita olin luonut tilanteen pelastamiseksi, olivat valuneet minusta ulos kuin hieno hiekka. Minulla oli vain tyhjyys, joka kaikui korvissa.
Sain ohjeeksi tai kehoitukseksi reipastua ja uskoa, sillä se vaikuttaisi niin paljon kaikkeen. Kurkkua kuristi, älä takerru nyt minuun, sillä mulla ei ole pelasturengasta.
Tähän tilanteeseen en ole vielä saanut kaivettua voimaa tai uskoa, vaan annan kaiken mennä, päivä kerrallaan, luottaen siihen, että vielä kerran kokoan itseni ja saan oman soturini hereille.
Mutta, se, että esimies oli tullut ja nähnyt vaivaa minun takiani, oli aivan uutta.
Muutamien päivien kuluessa huomasin todellakin, että ns. turhia asioita oli karsiutunut ja kovalla kädellä, sillä tällä hetkellä työskentelen kahdella asemalla, unohdin melkein toisen.
Ja olen melkein sata varma siitä, että lähetys on tällä kertaa ollut laajempi kuin vain minä ja minun asiani, se on koskettanut monia muita, joiden kanssa elämääni päivittäin jaan, niin uudella tavalla olen saanut uusia sanoja ja uusia, myötätuntoisempia kommenteja ja avunantoja.
Kiitos, ihmeelliselle valolle ja valon välittäjälle. kiitos taas kerran.
Kommentit
Lähetä kommentti