Jäätävä polte
Ensimmäisen kerran näin Samin telkkarissa. Hän istui studiossa ja kertoi parantamisesta. Kuuntelin ja katselin lähetystä, olinhan "törmännyt" joskus vuosina 97 tai 98 - henkiparantajaan, josta oli tullut minulle tärkeä Ystävä ja tukipilari, läpi elämän. Sanna Kiiski näytti hämmentyneeltä, ihan niinkuin kuka tahansa, joka elämänsä ensimmäistä kertaa on tekemisissä energia parannuksen kanssa. Kukaan ei ole ensimmäisen hoito kerran jälkeen enää ihan sama ihminen, kuin sinne mennessä. Pieni, mutta merkitykseltään suuri askel on otettu jo silloin, kun tekee päätöksen ottaa yhteyttä parantajaan. Olipa kyseessä sitten fyysinen tai henkinen asia, ajatus kuitenkin on alkanut itämään ja ensimäinen askel on otettu.
Mä olen pohjimmiltani aika arka ja tuntemattomalle ihmiselle soittaminen vaatii aika ajoin paljon. Eikai sitä heti tulisi edes ajateltua, teen työtäni kokoajan erilaisten, tuntemattomien ihmisten kanssa. Silti, omassa kodissa, omalla vapaa-ajallani se pieni arka tyttö nousee jostain syvyyksistä ja yhteydenotot ovat usein miten hankalia. Se vaatii henkistä latautumista, muutaman mietintä tupakan ja reilun annoksen harkintaa.
Samia on helppo lähestyä, en tiedä miksi. Oikeastaan ei edes jännittänyt, joten kyselin reippaasti hänen sivuillaan olleen tekstin perusteella, oman näköistä energiataulua.
Ajatus taulusta oli kiehtova, mietin joskus illalla, miltä taulu näyttäisi valmiina ja pienesti silmiini nousi taulun värejä ja kuvioita. Sitä en tosin tiedä, onko taulu valmistuessaan lainkaan sen värinen tai näköinen, se jää nähtäväksi.
Taulun maalaaminen ei ole ollut vielä ajankohtaista vaikka siitä on oltu yhteydessä aina sillointällöin. Olen unohtanut aika ajoin koko tilauksen, mutta jostain se aina nousee mieleen.Minusta tuntuu, että silläkin on ollut oma tarkoituksensa. Minun elämäni on ollut aikalailla hektistä ja olen mennyt edestakaisin, näännyttäen itseäni usein liikaakin ja Samilla on ollut omia kiireitään. Aika ei ole siis ollut tilaajalle ja maalaajalle suotuisa. Eihän sellaista energia-intituutio taulua käskystä maalata, se tulee kun on tullakseen. Enhän mäkään halua mitään väkisin "tässä ja nyt"- taulua, vaan juuri minulle tehdyn taulun, jonka värit ja muodot tulevat kuin itsestään paperille. Se on sitten sellainen kun on,sen mä haluan ja toisekseen, minulla ei ole mitään kiirettä, ei kerrassaan mitään.
Toinen kontaktini oli samasta aiheesta, mutta tällä kertaa mulla oli tarvetta enemmän ja vähemmän energia buustille. Elämä on ollut kesän jälkeen jotenkin kummallista ja joinakin päivinä kotiin tullessani on mieli tehnyt tippua lattialle kuin märkä rätti ja lysähtää, istua ja itkeä, niin uupunut ja rasittunut koko kroppa ja mieli ovat olleet. Ja siihen samaan syssyyn vielä helkkarinmoinen ihmissuhde viidakko ja hässäkkä.
Niin, mä tiedän, mun pitäisi alkaa paremmin käyttämään kalenteria ja hidastamaan vielä piirun verran.
Sovittiin seuraavalle illalle soittoaika ja tietysti myöhästyin siitäkin. Kaikista ihmeellisintä tässä oli se, etten itse voi sietää myöhästymistä, vaan vaadin kaiken olevan ajallaan työssä tai missä tahansa sovitussa asiassa, itse onnistuin siinäkin. Musta tuntui tärkeltä kuulla hoitajan ääni ennenkuin pyydän hoitoa. Jotenkin näkeminen ihan fyysisesti ei ole niin tärkeää kuin äänen kuuleminen ja tapa jolla ihminen puhuu ja valitsee sanansa.
Mun pitää saada ensin jotan pienä kosketus pintaa ihmiseen, ennenkuin uskallan rentoutua hoidettavaksi. Nämä hoidot ovat niin hienovaraisia ja menevät yleensä mulla syvälle luihin ja ytimiin, niin, että on tärkeää kuulla ääni.
Puhelu kesti noin puoli tuntia, jonka aikana päivällä vaunu lenkillä olleet lapaluissa kipuna tuntuneet möykyt alkoivat lämmetä. Sami sanoi, että tuntuu lapaluiden välissä olevan kohta joka kaipaa huomiota. Sanoessaan lausetta loppuun, mulle tuli kuuma. Järjettömän kuuma, niin että teki mieli lähteä kylmään pakkasiltaan viilentymään. En kuitenkaan noussut vaan istuin paikoillani kuin tatti ja lämpö tasaantui ja ihan kuin joku olisi istuttanut mut uudelleen maanpinnalle, sillä turha hötkyily katosi ja tuntui jotenkin niin vahvalta koko hento kroppa. Ihan kuin sielu olisi uudelleen istutettu tai painettu paikoilleen.Mä ajattelin, että toiveeni tai pyyntöni oli toteutettu heti, sillä pyysin itselleni rauhaa ja tyyneyttä tulevaan vuoteen ja koettelemuksiin. Niin kauan kaikki sujuisi hyvin, kun saisin pidettyä itseni tyynen rauhallisena ja semmoisessa moodissa,joka parantaa enemmän kuin pahentaa edessä olevaa vaikeaa tilannetta. Mä halusin ennakoida ja ennalta ehkäistä, itseäni ja toisia varten.
Sovittiin seuraavaksi illaksi hoitoaika.
Mulla oli pieni koti täynnä elämää, kun molemmat pojat perheineen olivat tulleet syömään ja kakku kahville, oli esikoiseni 25- vuotis syntymäpäivä. Pojat ja miniät katsoivat hitaasti, mikähän sille tuli, kun häippäsi kesken illan pitkäkseni. Huikkasin heipat ja pyysin laittamaan valot pois lähtiessään. Harton komensin olohuoneeseen, eikä hän kysellyt enempää, oli kai tottunut mun outoihin tapoihini.
Hoito alkoi jäähdyttämisellä tai jääädyttämisellä. Sormenpäissä oli polttavan kylmä jäädytys, sormet päät olivat siis yhtäaikaa polttavan kuumat ulkoreunoilta, sisältä kuin jäälohkareet. Jännä tunne, hetkellinen kipu, joka muuttui polttavaksi. Jäädytys jatkui pään kohdalla, korvia kylmensi ja nenä paukahti auki. Se napsahti auki, kirjaimellisesti sen napsahduksen voi kuulla. Mä yritin laittaa silmiäni kiinni ja katsella energian liikkeitä, mutta eipä onnistunut. Silmät olivat auki, eikä ne suostuneet pysymään kiinni.Välillä tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt kokonaan.
Jäädytys jatkui, ylävatsan kohdalle tuntui leveä jäävyö.Siitä se laajeni rintakehään ja laskeutui lempeästi käsivarsia alaspäin.
Mua ei paleltanut, keho oli lämmin, sisältä kuitenkin täynnä jääpaloja.
Jossain kohtaa tuli tunne, kuinka mua vedettiin jaloista ja päästä. Venytettiin kai lisää pituutta ja suoristettiin ryhtiä. Tuntui kuin kaikki 164 senttiä olisi muuttunut vähintään 180 senttiseksi. Niin ei kuitenkaan fyysisesti ollut, mutta kasvoin kai omassa voimassani.
Pitihän mut ensin viilentää ja jäähdyttää, sillä viime aikoina on ollut raskaita asioita esillä, joissa keho oli kuumassa tilassa, höyrykattilasta oli pakko päästää liiat ulos.
Hoidon jälkeen ei nukuttanut, mutta silti kun asetuin oikeasti nukkumaan, nukahdin heti. Puhdistus oli alkanut ja ennen nukahtamista tunsi huonoa oloa. Ajattelin, että pitäisi lähteä oksentamaan, vatsassa kiersi ilkeästi.
Ei tarvinnut oksentaa, nukuin sikeästi koko yön. Aamulla nenä vuoti solkenaan ja yskitti. Puhdistusta elämän tomusta ja liasta. Työpaikalla, pesuhallissa kökötin tupakalla ja silmäluomien alla polttivat kyyneleet yksi tai kaksi valui omia aikojaan ja mietin itsekseni milloin mulla olisi aikaa itkeä? En tiedä, ehkä viikon päästä Ja mitä mä itken.? Asioita on kertynyt aikamoinen lasti, minulla on myös ikävä, Koti-ikävä, ikävä muutamaa ystävää, välillä tuntuu etten tiedä itsekään tarkalleen, mutta silti on vaan ikävä.
Iltapäivän vietin pyykkituvassa, ajatukset, jotka olivat sinkoilleet päässäni edestakaisin alkoivat muuttua mollivoittoiseksi ja tuli kertakaikkinen: mä en jaksa enää yhtään enempää ja pidempää- fiilis.Mä annan periksi, tulkoon rauhassa se mitä olisi tullakseen. Portaiden kävely kolmanteen kerrokseen tuntui uuvuttavalta. Kaikki voima oli hävinnyt, mutta ajatus rykelmä oli laantunut, tuntui hiukan siedettävämmältä.
Nukahdin kuulokkeet päässä. Näin unta metsätiestä, johon paistoi suoraan aurinko. Oli lämmin ja kirkas päivä. Hiekka oli hiotunut hienojakoiseksi jalkojen alla. Olin paljain jaloin. Pienen kannon juurella oli käärmeitä paistattelemassa päivää. Katselin ympärilleni ja huomasin niitä olevan paljon pitkin ja poikin tiellä. Mä muuten pelkään käärmeitä ja pelkkä ajatuskin sellaisen näkemisestä saa minut kauhun valtaan.
Mä huusin Hartoa apuun. Sitä ei näkynyt, mutta käärmeet katosivat näkökentästä nopeasti. Olin taas turvassa.
Illalla laskeutui ilo ja rauha. Melkein pystyin näkemään ja aistimaan kuinka juuret menivät syvälle maan alle ja rauhoittivat. Paluu omaan keskukseen oli alkanut.
Kiitos Sami, tästä on hyvä jatkaa.💙💙💙
Mä olen pohjimmiltani aika arka ja tuntemattomalle ihmiselle soittaminen vaatii aika ajoin paljon. Eikai sitä heti tulisi edes ajateltua, teen työtäni kokoajan erilaisten, tuntemattomien ihmisten kanssa. Silti, omassa kodissa, omalla vapaa-ajallani se pieni arka tyttö nousee jostain syvyyksistä ja yhteydenotot ovat usein miten hankalia. Se vaatii henkistä latautumista, muutaman mietintä tupakan ja reilun annoksen harkintaa.
Samia on helppo lähestyä, en tiedä miksi. Oikeastaan ei edes jännittänyt, joten kyselin reippaasti hänen sivuillaan olleen tekstin perusteella, oman näköistä energiataulua.
Ajatus taulusta oli kiehtova, mietin joskus illalla, miltä taulu näyttäisi valmiina ja pienesti silmiini nousi taulun värejä ja kuvioita. Sitä en tosin tiedä, onko taulu valmistuessaan lainkaan sen värinen tai näköinen, se jää nähtäväksi.
Taulun maalaaminen ei ole ollut vielä ajankohtaista vaikka siitä on oltu yhteydessä aina sillointällöin. Olen unohtanut aika ajoin koko tilauksen, mutta jostain se aina nousee mieleen.Minusta tuntuu, että silläkin on ollut oma tarkoituksensa. Minun elämäni on ollut aikalailla hektistä ja olen mennyt edestakaisin, näännyttäen itseäni usein liikaakin ja Samilla on ollut omia kiireitään. Aika ei ole siis ollut tilaajalle ja maalaajalle suotuisa. Eihän sellaista energia-intituutio taulua käskystä maalata, se tulee kun on tullakseen. Enhän mäkään halua mitään väkisin "tässä ja nyt"- taulua, vaan juuri minulle tehdyn taulun, jonka värit ja muodot tulevat kuin itsestään paperille. Se on sitten sellainen kun on,sen mä haluan ja toisekseen, minulla ei ole mitään kiirettä, ei kerrassaan mitään.
Toinen kontaktini oli samasta aiheesta, mutta tällä kertaa mulla oli tarvetta enemmän ja vähemmän energia buustille. Elämä on ollut kesän jälkeen jotenkin kummallista ja joinakin päivinä kotiin tullessani on mieli tehnyt tippua lattialle kuin märkä rätti ja lysähtää, istua ja itkeä, niin uupunut ja rasittunut koko kroppa ja mieli ovat olleet. Ja siihen samaan syssyyn vielä helkkarinmoinen ihmissuhde viidakko ja hässäkkä.
Niin, mä tiedän, mun pitäisi alkaa paremmin käyttämään kalenteria ja hidastamaan vielä piirun verran.
Sovittiin seuraavalle illalle soittoaika ja tietysti myöhästyin siitäkin. Kaikista ihmeellisintä tässä oli se, etten itse voi sietää myöhästymistä, vaan vaadin kaiken olevan ajallaan työssä tai missä tahansa sovitussa asiassa, itse onnistuin siinäkin. Musta tuntui tärkeltä kuulla hoitajan ääni ennenkuin pyydän hoitoa. Jotenkin näkeminen ihan fyysisesti ei ole niin tärkeää kuin äänen kuuleminen ja tapa jolla ihminen puhuu ja valitsee sanansa.
Mun pitää saada ensin jotan pienä kosketus pintaa ihmiseen, ennenkuin uskallan rentoutua hoidettavaksi. Nämä hoidot ovat niin hienovaraisia ja menevät yleensä mulla syvälle luihin ja ytimiin, niin, että on tärkeää kuulla ääni.
Puhelu kesti noin puoli tuntia, jonka aikana päivällä vaunu lenkillä olleet lapaluissa kipuna tuntuneet möykyt alkoivat lämmetä. Sami sanoi, että tuntuu lapaluiden välissä olevan kohta joka kaipaa huomiota. Sanoessaan lausetta loppuun, mulle tuli kuuma. Järjettömän kuuma, niin että teki mieli lähteä kylmään pakkasiltaan viilentymään. En kuitenkaan noussut vaan istuin paikoillani kuin tatti ja lämpö tasaantui ja ihan kuin joku olisi istuttanut mut uudelleen maanpinnalle, sillä turha hötkyily katosi ja tuntui jotenkin niin vahvalta koko hento kroppa. Ihan kuin sielu olisi uudelleen istutettu tai painettu paikoilleen.Mä ajattelin, että toiveeni tai pyyntöni oli toteutettu heti, sillä pyysin itselleni rauhaa ja tyyneyttä tulevaan vuoteen ja koettelemuksiin. Niin kauan kaikki sujuisi hyvin, kun saisin pidettyä itseni tyynen rauhallisena ja semmoisessa moodissa,joka parantaa enemmän kuin pahentaa edessä olevaa vaikeaa tilannetta. Mä halusin ennakoida ja ennalta ehkäistä, itseäni ja toisia varten.
Sovittiin seuraavaksi illaksi hoitoaika.
Mulla oli pieni koti täynnä elämää, kun molemmat pojat perheineen olivat tulleet syömään ja kakku kahville, oli esikoiseni 25- vuotis syntymäpäivä. Pojat ja miniät katsoivat hitaasti, mikähän sille tuli, kun häippäsi kesken illan pitkäkseni. Huikkasin heipat ja pyysin laittamaan valot pois lähtiessään. Harton komensin olohuoneeseen, eikä hän kysellyt enempää, oli kai tottunut mun outoihin tapoihini.
Hoito alkoi jäähdyttämisellä tai jääädyttämisellä. Sormenpäissä oli polttavan kylmä jäädytys, sormet päät olivat siis yhtäaikaa polttavan kuumat ulkoreunoilta, sisältä kuin jäälohkareet. Jännä tunne, hetkellinen kipu, joka muuttui polttavaksi. Jäädytys jatkui pään kohdalla, korvia kylmensi ja nenä paukahti auki. Se napsahti auki, kirjaimellisesti sen napsahduksen voi kuulla. Mä yritin laittaa silmiäni kiinni ja katsella energian liikkeitä, mutta eipä onnistunut. Silmät olivat auki, eikä ne suostuneet pysymään kiinni.Välillä tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt kokonaan.
Jäädytys jatkui, ylävatsan kohdalle tuntui leveä jäävyö.Siitä se laajeni rintakehään ja laskeutui lempeästi käsivarsia alaspäin.
Mua ei paleltanut, keho oli lämmin, sisältä kuitenkin täynnä jääpaloja.
Jossain kohtaa tuli tunne, kuinka mua vedettiin jaloista ja päästä. Venytettiin kai lisää pituutta ja suoristettiin ryhtiä. Tuntui kuin kaikki 164 senttiä olisi muuttunut vähintään 180 senttiseksi. Niin ei kuitenkaan fyysisesti ollut, mutta kasvoin kai omassa voimassani.
Pitihän mut ensin viilentää ja jäähdyttää, sillä viime aikoina on ollut raskaita asioita esillä, joissa keho oli kuumassa tilassa, höyrykattilasta oli pakko päästää liiat ulos.
Hoidon jälkeen ei nukuttanut, mutta silti kun asetuin oikeasti nukkumaan, nukahdin heti. Puhdistus oli alkanut ja ennen nukahtamista tunsi huonoa oloa. Ajattelin, että pitäisi lähteä oksentamaan, vatsassa kiersi ilkeästi.
Ei tarvinnut oksentaa, nukuin sikeästi koko yön. Aamulla nenä vuoti solkenaan ja yskitti. Puhdistusta elämän tomusta ja liasta. Työpaikalla, pesuhallissa kökötin tupakalla ja silmäluomien alla polttivat kyyneleet yksi tai kaksi valui omia aikojaan ja mietin itsekseni milloin mulla olisi aikaa itkeä? En tiedä, ehkä viikon päästä Ja mitä mä itken.? Asioita on kertynyt aikamoinen lasti, minulla on myös ikävä, Koti-ikävä, ikävä muutamaa ystävää, välillä tuntuu etten tiedä itsekään tarkalleen, mutta silti on vaan ikävä.
Iltapäivän vietin pyykkituvassa, ajatukset, jotka olivat sinkoilleet päässäni edestakaisin alkoivat muuttua mollivoittoiseksi ja tuli kertakaikkinen: mä en jaksa enää yhtään enempää ja pidempää- fiilis.Mä annan periksi, tulkoon rauhassa se mitä olisi tullakseen. Portaiden kävely kolmanteen kerrokseen tuntui uuvuttavalta. Kaikki voima oli hävinnyt, mutta ajatus rykelmä oli laantunut, tuntui hiukan siedettävämmältä.
Nukahdin kuulokkeet päässä. Näin unta metsätiestä, johon paistoi suoraan aurinko. Oli lämmin ja kirkas päivä. Hiekka oli hiotunut hienojakoiseksi jalkojen alla. Olin paljain jaloin. Pienen kannon juurella oli käärmeitä paistattelemassa päivää. Katselin ympärilleni ja huomasin niitä olevan paljon pitkin ja poikin tiellä. Mä muuten pelkään käärmeitä ja pelkkä ajatuskin sellaisen näkemisestä saa minut kauhun valtaan.
Mä huusin Hartoa apuun. Sitä ei näkynyt, mutta käärmeet katosivat näkökentästä nopeasti. Olin taas turvassa.
Illalla laskeutui ilo ja rauha. Melkein pystyin näkemään ja aistimaan kuinka juuret menivät syvälle maan alle ja rauhoittivat. Paluu omaan keskukseen oli alkanut.
Kiitos Sami, tästä on hyvä jatkaa.💙💙💙
Kommentit
Lähetä kommentti