Siivous- SS-hoito 23.-24.8.
Syys siivous...
kovalla vimmalla ja tarmolla on hinkattu hanat ja kaakelit kiiltämään. On putsattu ja puunattu, katosta lattiaan. Tarve perinpohjaiseen siivoukseen on ollut valtava. On ollut lähes pakonomainen tarve saada jokainen tahra, kiven muru, läiskä ja villakoira pois nurkista. Tämä siivous ei ollut verrattavissa normaaliin viikko- tai kuukausi siivoukseen, tämä oli ihan omaa luokkaansa.
Todellisuudessa en edes tiedä, mitä yritin puhdistaa, ehkä lukuisia tahroja ja pinttymiä itsestäni. Ehkä halusin " pestä silmäni", puhdistaa korvani ja luoda nahkani uudestaan, pois kaikista entisistä pinttymistä. Halusin ehkä nähdä ja kuulla jotain uutta ja paljon tarkemmin kuin ennen.
Siivous intoa kesti 2 ja puoli vuorokautta. Perjantai-iltana en enää siivonnut fyysisesti, oli aika siivota keho ja mieli, tyhjentää ja puhdistaa "sisäinen roskis".
Samin ilmoitus hoitosessiosta osui silmiini viime tingassa, mutta ehdin vielä mukaan.
Istuin rennosti sohvalle heti ilmoituksen jälkeen ja suljin silmäni. Olin yksin kotona eikä mikään häirinnyt valon vastaanottoa.
Silmät kiinni ja nyt mennään.
Ensin kaikki näytti mustalta. Täysin pimeältä ja mitään sanomattomalta.
Pään keskikohdalla, oikean silmän yläpuolella alkoi tapahtua. Kipeä poramainen tunne. Tuntui siltä, että päähän porataan reikä ja puhdistetaan jotain silmien takaa. Tämä tuntui jonkin aikaa todella kipeältä mitä syvemmälle tuo poraus meni. Tunnelma oli varsin kummallinen, seassa oli pelkoa ja väsymystä. En osaa sanoa mitä pelkoja alkoi tunnelista nousta, en saanut siitä täyttä varmuutta. Tunne jäi leijailemaan johonkin sivulle ja katosi omia aikojaan.
Vasemmalla puolella alkoi samanlainen poraus. Vasen puoli ei ollut läheskään yhtä kivulias, mutta tuntui selvästi, mitä pidemmälle poraaja poraansa työnsi.
En avannut silmiäni, enkä liikahtanut milliäkään mihinkään suuntaan.
Vasemassa olkapäässä alkoi venytys, vatkaus ja kipeää tekevät säikeet juoksivat käsivartta pitkin sormenpäihin saakka. Tuntui käsittämättömältä, kun ranteet alkovat kieppua ja pyöriä, itseni lainkaan ohjaamatta liikkeitä.. Ymmärrän kyllä, jos tanssiessa tai muuten vaan sukat alkaa pyöriä jaloissa, mutta että ranteet keikkuivat itsestään. Oli pakko, ihan varmuuden vuoksi kokeilla liikkuivat sormet vielä, vai oliko ne pyörineet irti liitoksistaan.
Mietin siinä samalla, että oliko se niin, että kädet ottavat kaiken ensimmäiseksi vastaan...
Olkapäässä puristi ja veti. Ihan kuin joku olisi vetänyt narun kireälle ja alkanut pyörittää, vähän niin kuin hypynarua, isolla ympyrällä.
Seuraavaksi kipu iski mun ikiomaan sydämeen tai jos ei ihan sydämeen, niin rintalihakseen tai rintarankaan. Alkoi hymyilyttää. Olin muutaman viikon kuulostellut mun sydäntä ja luullut, että tulossa olisi sydänkohtaus kun niin ilkeästi jomotteli. Mutta lääkäriin asti en mennyt, vaan päätin alkaa kuunnella kehoani tarkemmin. Pidin ehdottomana takarajana sitä, jos kipu alkaa oireilla vähääkään eritavalla, sitten lähden.
Noh, olin kuunnellut sydäntäni, huomannut ärsyyntyväni melkein mistä tahansa kommentista ja yleisestä hälinästä.
Mieleni pahoitin myös melkein joka tunti, JOS mun hormoonit sattuivat olemaan sillä hetkellä jossain ihmeellisessä asennossa.
On täysin selvää, että minun iässäni hormoonit eläävät ihmeellistä, täysin epäloogista, omaa elämää. Se elämä ravistelee kaikkea ja kaikkia, varsinkin heitä, jotka elävät saman katon alla. (Joka päivä on siis arvoitus itsellekin, mistäpäin tänään hormoonit tuikkaa impusseja.)
Ihan kaikkein helpoin jakso tämä ei ole, kaikkine vv-oireiluni kanssa, mutta minkäs teet, elettävä on. (Alan melkein jo toivoa/ odottaa niitä edessä olevia hienoja aikoja, jolloin saa laittaa rollaattorin tulille ja tukka hulmuten kiitää iltapäivä tansseihin, eikä minkäänlaiset hormoni hirviöt ole kuin hupaisa muisto).
Sen jälkeen kun sydän asiat oli hoideltu, alkoi pallean kohdalla mekkala. Se jyrähti pahalla äänellä pari kertaa ja tuntui kun joku olisi ihan väkisin yrittänyt työntyä ulos keskeltä vatsaa. Se oli kuin tsunamiaalto, liikkui nopeasti hurjalla voimalla ja sitten tyyntyi. Ei yhtään ainutta jälki aallokkoa, vaan täysin rauhoittunt ja tyyni. Tähän väliin sanon vielä sen verran, että päivän aikana ei ollut ruoka maistunut, mutta maitohappobakteereja oli pureskellut pitkin päivää. Vatsaa oli turvottanut ja vihlonut ilkeästi.
Vatsa oli hiljaa ja tyyni, oli aika siirtyä nilkkoihin.
mun vasen jalka on ottanut vuosien varrella osumaa ja siksi, seisomatyötä tekevänä, alan aika- ajoin kääntää ja vääntää jalkaterääni jotenkin kummalliseen asentoon, jolloin nilkan ja päkiän väliin nousee kananmunan kokoinen pallero. Muutama aamu sitten, kun venyttelin lantiota ja lonkkia, vasen polvi petti alta varoittelematta etukäteen.
Tuota nilkaa oijottiin ja suoristeltiin. Joku tai jokin painoi mun pallukkaa ja väänsi jalkaterää. Lihakset heräsivät loiskimaan omaa elämää, kai nekin pääsi lonksahtamaan omalle paikalleen.
Tässä vaiheessa mun olisi tehnyt mieli nousta sohvalta ja kokeilla yhtä venytystä, joka silloin nuorena meni mennen tullen, mutten tätä nykyä ollut uskaltanut ojennella kuin mielikuvissani.
Olisi tehnyt mieli pyörähdellä ja ojennella.
Nilkan liike loppui yhtä nopeasti kun oli alkanutkin.
Pää alkoi heilua puolelta toiselle, ravisteltiin ja pisteltiin.
Nauratti. Okei, nyt tulee sellaista luomu hoitoa, että kenenkään on turha epäillä, etteikö luomussa olisi poweria ja sivuvaikutuksiakaan ei tarvitse jännittää.
Lepäilin vielä hetken paikoillani ja odottelin alkaako joku jäsen liikkua, mutta valo oli tullut ja tehnyt tehtävänsä sillä erää.
Hoidosta havahduttuani mulla oli järjetön nälkä.
Lauantai aamuna oli suorastaan vaikea nousta sängystä. Näin hyvin en ollut nukkunut pitkiin aikoihin. Heräämättä kertaakaan koko yönä.
Yleensä levossa särkevät lonkat herättivät 2-3 tunnin välein, eikä asennon muuttaminen käynyt ihan tuosta vaan. Piti vääntää, kääntää ja taivuttaa, ennenkuin asennon muutos onnistui.
Lauantai aamun työvuorossa liikuin jotenkin kevyemmin ja se hillitön säntäily oli poissa. Tajusin, että kaikki asiat ehtii tehdä, vaikkei juokse ja säntäile edestakaisin. Olo tuntui vahvasti vakaamalta. Ja mikä hienointa, muutaman viikon "pää keno" oli poissa. Päätä pystyi kääntämään ilman irvistystä tai pakollista kehon pyöräytystä.
Koko lauantai oli jotenkin unenomainen. Välillä tuntui, että katselin sivusta itseäni, kuin elokuvaa.
Asiakkaat näyttivät jotenkin erilaisilta. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire minnekään. Hymyilin paljon ja moni hymyili takaisin.
Hormoonitkin olivat hiljaa.
Tämä oli jotenkin hyvänmielen lauantai.
Päivän aikanaaiemmat mielen pahoitukset alkoivat menettää otettaan ja kotona perunoita kuoriessani, aloin ihmetellä, mistä asiasta mä olin sitten oikein mielenipahoittanut kun just nyt ei tullut enää mitään mieleen. Ehkä valo oli karkoittanut ne pois, turhina roskina.
Lauantai-illan valonäytös alkoi heti klo 20. Tällä kertaa suljettujen silmien alla alkoi keltaisen-kultainen valo täyttää taajuuden. Se leijui ja valloitti kaikki paikat. Se keinutti ja pyöritti. Se tasoitti kun lana tietä. Ensin poltti käsiä. Huidoin molempia käsiä ilmassa, ne olivat todellakin kuin tulessa, samoin oli lantio, pakarat ja alaselkä. Sormiin tuli tunne, että ne puhallettiin täyteen ilmaa. Ne olivat niin pökkelön ja ison tuntuiset, että pienikin piikki olisi voinut puhkaista reijän ja ilmat olisivat sihisseet ulos.
Jaloissa alkoi värinä. Lihaksiin tuntu tulevan jotain piuhaa pitkin sähköä ja keskellä selkää tuli kova kipu. Taidettiin laittaa kroppaa paikoilleen, sillä olin ollut jo jonkin aikaa sitä mieltä, että ylä-ja ala kroppa olivat eri paria. No, kroppa ojennettiin ja laitettiin uudelleen yhteen. Korvissa vinkui ja suhisi. Mitälie olin sinnekin onnistunut sullomaan, ne ainakin tuli sieltä ulos.
Suljettujen silmien alla näkyi monia kuvajaisia ihmisistä ja eläimistä. Ne liikkuivat salamannopeasti jonomaisessa muodostelmassa ja äärettömän kirkas sininen valo valtasi alaa.
Mulla oli kuuma, todella kuuma. Oli pakko nousta istumaan ja löyhytellä. Ihmettelin miksi poskiin sattui, mutta olin kai koko puoli tuntisen ollut hymy huulilla. Yritin saada kasvoni normi kuosiin.
Hoidon jälkeen mulla oli taas suden nälkä.
Sunnuntai-illan hoito oli huomattavasti rauhallisempi kuin aiemmat hoidot. Se keinutteli hiljalleen ja jalat tärisivät vain vähän.
Sydän tuntui rauhoittuneen ja pää tuntui tyhjältä. Yritin ajatella jotain, edes jotain, mutta yhtään ajatusta ei ollut mielessäni sen puoli tuntisen aikana.
Mä makasin liikahtamatta paikoillani ja olin -en missään- tilassa.
Jonkilainen tyyneys ja harmonia oli laskeutunut koko kroppaan.
Kiitos valohoidosta Sami.
kovalla vimmalla ja tarmolla on hinkattu hanat ja kaakelit kiiltämään. On putsattu ja puunattu, katosta lattiaan. Tarve perinpohjaiseen siivoukseen on ollut valtava. On ollut lähes pakonomainen tarve saada jokainen tahra, kiven muru, läiskä ja villakoira pois nurkista. Tämä siivous ei ollut verrattavissa normaaliin viikko- tai kuukausi siivoukseen, tämä oli ihan omaa luokkaansa.
Todellisuudessa en edes tiedä, mitä yritin puhdistaa, ehkä lukuisia tahroja ja pinttymiä itsestäni. Ehkä halusin " pestä silmäni", puhdistaa korvani ja luoda nahkani uudestaan, pois kaikista entisistä pinttymistä. Halusin ehkä nähdä ja kuulla jotain uutta ja paljon tarkemmin kuin ennen.
Siivous intoa kesti 2 ja puoli vuorokautta. Perjantai-iltana en enää siivonnut fyysisesti, oli aika siivota keho ja mieli, tyhjentää ja puhdistaa "sisäinen roskis".
Samin ilmoitus hoitosessiosta osui silmiini viime tingassa, mutta ehdin vielä mukaan.
Istuin rennosti sohvalle heti ilmoituksen jälkeen ja suljin silmäni. Olin yksin kotona eikä mikään häirinnyt valon vastaanottoa.
Silmät kiinni ja nyt mennään.
Ensin kaikki näytti mustalta. Täysin pimeältä ja mitään sanomattomalta.
Pään keskikohdalla, oikean silmän yläpuolella alkoi tapahtua. Kipeä poramainen tunne. Tuntui siltä, että päähän porataan reikä ja puhdistetaan jotain silmien takaa. Tämä tuntui jonkin aikaa todella kipeältä mitä syvemmälle tuo poraus meni. Tunnelma oli varsin kummallinen, seassa oli pelkoa ja väsymystä. En osaa sanoa mitä pelkoja alkoi tunnelista nousta, en saanut siitä täyttä varmuutta. Tunne jäi leijailemaan johonkin sivulle ja katosi omia aikojaan.
Vasemmalla puolella alkoi samanlainen poraus. Vasen puoli ei ollut läheskään yhtä kivulias, mutta tuntui selvästi, mitä pidemmälle poraaja poraansa työnsi.
En avannut silmiäni, enkä liikahtanut milliäkään mihinkään suuntaan.
Vasemassa olkapäässä alkoi venytys, vatkaus ja kipeää tekevät säikeet juoksivat käsivartta pitkin sormenpäihin saakka. Tuntui käsittämättömältä, kun ranteet alkovat kieppua ja pyöriä, itseni lainkaan ohjaamatta liikkeitä.. Ymmärrän kyllä, jos tanssiessa tai muuten vaan sukat alkaa pyöriä jaloissa, mutta että ranteet keikkuivat itsestään. Oli pakko, ihan varmuuden vuoksi kokeilla liikkuivat sormet vielä, vai oliko ne pyörineet irti liitoksistaan.
Mietin siinä samalla, että oliko se niin, että kädet ottavat kaiken ensimmäiseksi vastaan...
Olkapäässä puristi ja veti. Ihan kuin joku olisi vetänyt narun kireälle ja alkanut pyörittää, vähän niin kuin hypynarua, isolla ympyrällä.
Seuraavaksi kipu iski mun ikiomaan sydämeen tai jos ei ihan sydämeen, niin rintalihakseen tai rintarankaan. Alkoi hymyilyttää. Olin muutaman viikon kuulostellut mun sydäntä ja luullut, että tulossa olisi sydänkohtaus kun niin ilkeästi jomotteli. Mutta lääkäriin asti en mennyt, vaan päätin alkaa kuunnella kehoani tarkemmin. Pidin ehdottomana takarajana sitä, jos kipu alkaa oireilla vähääkään eritavalla, sitten lähden.
Noh, olin kuunnellut sydäntäni, huomannut ärsyyntyväni melkein mistä tahansa kommentista ja yleisestä hälinästä.
Mieleni pahoitin myös melkein joka tunti, JOS mun hormoonit sattuivat olemaan sillä hetkellä jossain ihmeellisessä asennossa.
On täysin selvää, että minun iässäni hormoonit eläävät ihmeellistä, täysin epäloogista, omaa elämää. Se elämä ravistelee kaikkea ja kaikkia, varsinkin heitä, jotka elävät saman katon alla. (Joka päivä on siis arvoitus itsellekin, mistäpäin tänään hormoonit tuikkaa impusseja.)
Ihan kaikkein helpoin jakso tämä ei ole, kaikkine vv-oireiluni kanssa, mutta minkäs teet, elettävä on. (Alan melkein jo toivoa/ odottaa niitä edessä olevia hienoja aikoja, jolloin saa laittaa rollaattorin tulille ja tukka hulmuten kiitää iltapäivä tansseihin, eikä minkäänlaiset hormoni hirviöt ole kuin hupaisa muisto).
Sen jälkeen kun sydän asiat oli hoideltu, alkoi pallean kohdalla mekkala. Se jyrähti pahalla äänellä pari kertaa ja tuntui kun joku olisi ihan väkisin yrittänyt työntyä ulos keskeltä vatsaa. Se oli kuin tsunamiaalto, liikkui nopeasti hurjalla voimalla ja sitten tyyntyi. Ei yhtään ainutta jälki aallokkoa, vaan täysin rauhoittunt ja tyyni. Tähän väliin sanon vielä sen verran, että päivän aikana ei ollut ruoka maistunut, mutta maitohappobakteereja oli pureskellut pitkin päivää. Vatsaa oli turvottanut ja vihlonut ilkeästi.
Vatsa oli hiljaa ja tyyni, oli aika siirtyä nilkkoihin.
mun vasen jalka on ottanut vuosien varrella osumaa ja siksi, seisomatyötä tekevänä, alan aika- ajoin kääntää ja vääntää jalkaterääni jotenkin kummalliseen asentoon, jolloin nilkan ja päkiän väliin nousee kananmunan kokoinen pallero. Muutama aamu sitten, kun venyttelin lantiota ja lonkkia, vasen polvi petti alta varoittelematta etukäteen.
Tuota nilkaa oijottiin ja suoristeltiin. Joku tai jokin painoi mun pallukkaa ja väänsi jalkaterää. Lihakset heräsivät loiskimaan omaa elämää, kai nekin pääsi lonksahtamaan omalle paikalleen.
Tässä vaiheessa mun olisi tehnyt mieli nousta sohvalta ja kokeilla yhtä venytystä, joka silloin nuorena meni mennen tullen, mutten tätä nykyä ollut uskaltanut ojennella kuin mielikuvissani.
Olisi tehnyt mieli pyörähdellä ja ojennella.
Nilkan liike loppui yhtä nopeasti kun oli alkanutkin.
Pää alkoi heilua puolelta toiselle, ravisteltiin ja pisteltiin.
Nauratti. Okei, nyt tulee sellaista luomu hoitoa, että kenenkään on turha epäillä, etteikö luomussa olisi poweria ja sivuvaikutuksiakaan ei tarvitse jännittää.
Lepäilin vielä hetken paikoillani ja odottelin alkaako joku jäsen liikkua, mutta valo oli tullut ja tehnyt tehtävänsä sillä erää.
Hoidosta havahduttuani mulla oli järjetön nälkä.
Lauantai aamuna oli suorastaan vaikea nousta sängystä. Näin hyvin en ollut nukkunut pitkiin aikoihin. Heräämättä kertaakaan koko yönä.
Yleensä levossa särkevät lonkat herättivät 2-3 tunnin välein, eikä asennon muuttaminen käynyt ihan tuosta vaan. Piti vääntää, kääntää ja taivuttaa, ennenkuin asennon muutos onnistui.
Lauantai aamun työvuorossa liikuin jotenkin kevyemmin ja se hillitön säntäily oli poissa. Tajusin, että kaikki asiat ehtii tehdä, vaikkei juokse ja säntäile edestakaisin. Olo tuntui vahvasti vakaamalta. Ja mikä hienointa, muutaman viikon "pää keno" oli poissa. Päätä pystyi kääntämään ilman irvistystä tai pakollista kehon pyöräytystä.
Koko lauantai oli jotenkin unenomainen. Välillä tuntui, että katselin sivusta itseäni, kuin elokuvaa.
Asiakkaat näyttivät jotenkin erilaisilta. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire minnekään. Hymyilin paljon ja moni hymyili takaisin.
Hormoonitkin olivat hiljaa.
Tämä oli jotenkin hyvänmielen lauantai.
Päivän aikanaaiemmat mielen pahoitukset alkoivat menettää otettaan ja kotona perunoita kuoriessani, aloin ihmetellä, mistä asiasta mä olin sitten oikein mielenipahoittanut kun just nyt ei tullut enää mitään mieleen. Ehkä valo oli karkoittanut ne pois, turhina roskina.
Lauantai-illan valonäytös alkoi heti klo 20. Tällä kertaa suljettujen silmien alla alkoi keltaisen-kultainen valo täyttää taajuuden. Se leijui ja valloitti kaikki paikat. Se keinutti ja pyöritti. Se tasoitti kun lana tietä. Ensin poltti käsiä. Huidoin molempia käsiä ilmassa, ne olivat todellakin kuin tulessa, samoin oli lantio, pakarat ja alaselkä. Sormiin tuli tunne, että ne puhallettiin täyteen ilmaa. Ne olivat niin pökkelön ja ison tuntuiset, että pienikin piikki olisi voinut puhkaista reijän ja ilmat olisivat sihisseet ulos.
Jaloissa alkoi värinä. Lihaksiin tuntu tulevan jotain piuhaa pitkin sähköä ja keskellä selkää tuli kova kipu. Taidettiin laittaa kroppaa paikoilleen, sillä olin ollut jo jonkin aikaa sitä mieltä, että ylä-ja ala kroppa olivat eri paria. No, kroppa ojennettiin ja laitettiin uudelleen yhteen. Korvissa vinkui ja suhisi. Mitälie olin sinnekin onnistunut sullomaan, ne ainakin tuli sieltä ulos.
Suljettujen silmien alla näkyi monia kuvajaisia ihmisistä ja eläimistä. Ne liikkuivat salamannopeasti jonomaisessa muodostelmassa ja äärettömän kirkas sininen valo valtasi alaa.
Mulla oli kuuma, todella kuuma. Oli pakko nousta istumaan ja löyhytellä. Ihmettelin miksi poskiin sattui, mutta olin kai koko puoli tuntisen ollut hymy huulilla. Yritin saada kasvoni normi kuosiin.
Hoidon jälkeen mulla oli taas suden nälkä.
Sunnuntai-illan hoito oli huomattavasti rauhallisempi kuin aiemmat hoidot. Se keinutteli hiljalleen ja jalat tärisivät vain vähän.
Sydän tuntui rauhoittuneen ja pää tuntui tyhjältä. Yritin ajatella jotain, edes jotain, mutta yhtään ajatusta ei ollut mielessäni sen puoli tuntisen aikana.
Mä makasin liikahtamatta paikoillani ja olin -en missään- tilassa.
Jonkilainen tyyneys ja harmonia oli laskeutunut koko kroppaan.
Kiitos valohoidosta Sami.
Kommentit
Lähetä kommentti