Osa kokonaisuutta
Varovasti oijoin itseäni suoraksi. Auringon säteet osuivat silmiini pienen ikkunan raosta. Raotin verhoa ja valoa tulvi sisään. Olin nukkunut koko yön heräämättä kertaakaan, se oli epätavallista. Yleensä heräilen säännöllisesti, viimeistään puoli kaksi. Tuntui hyvältä suoristaa jalkoja, selkää ja varsinkin päätä, joka liikkui niin kuin sen kuuluikin liikkua. Aamu oli niin kaunis ja hiljainen, etten voinut muuta kuin kiitollisena istua mökin rappusilla pipo kallellaan ja katsella ympärilleni. Sanoja ei ollut, oli vain äärettömän suuri kiitollisuus uudesta, vasta alkaneesta päivästä.
Eilen olin onnistunut saamaan työpaikan ilmastoinnin puhaltaessa kylmää ilmaa niskani ja hartiani täysin lukkoon. Päätä ei voinut kääntää kumpaankaan suuntaan ilman viiltävää kipua ja pistoa. Mä tyydyin kohtalooni ja mennä tohotin pää kenossa. Joku asiakas nauroi, olenko nielaissut rautakangen. Sellainen olo mulla olikin, notkea kuin rautakanki. Niska kipu yltyi ja alkoi särkeä päätä ja silmiä.
Viikko oli ollut väsyttävä, pitkät työvuorot ja yksi hermojen menetys sille viikolle oli tyhjentänyt kaiken energian ja jättänyt jälkeensä uupuneen mummon.
Eilen ajelimme mökille, heti kun vihdoin ja viimein olimme suoriutuneet lähtöön. Meillä kun mikään ei mene kuin elokuvissa ja lähtö viivästyi muutaman muuttujan tullessa kuvioon. Vihdoin oli saatu kannettua kassit ja elintärkeät pilkki vermeet autolle, Harto katsoi mua päin, avaa ovi. Mitä?.... Lähtiessäni olin napannut avaimet taskusta avainkaappiin, kun en niitä tarvitsisi, yhdet avaimet riittäisi.
Harton kasvoilla levisi ukkosen musta pilvi, AVAIMET OLI JÄÄNYT KOTIIN, JO TOISEN KERRAN TÄNÄÄN. Perään tuli lukematon määrä eri voimakkudella voimasanoja. Odoteltiin talonmiestä ja vihdoin viimein istuttiin autossa, ihan hiljaa.
Matkalle tein muutaman työasian ja kipu yltyi entisestään.
Mietin, kehtaisinko taas vaivata Samia....kehtasin, kun niskaa jomotti entisestään.
Naputtelin viestin ja johan alkoi tapahtua.
Ensin tulvi kylmää, niin kylmää, että kysyin Hartolta oliko hän kääntänyt tuulettimen kylmälle. Ei ollut koskenut koko laitteeseen ja katsoi minua kummissaan, mikä juttu nyt on menossa? Vastasin lyhyesti, teeveestä tuttu. Hän tiesi mitä tarkoitin. Anne, sä olet edelleen kummallisin nainen ketä olen koskaan tavannut. Mua hymyilytti ja mieleeni tulvi muisto ensimmäisestä Harton vierailusta luonani. Elettiin joulukuun alkua ja Harto tuli kahville. Mä olin kokoamassa vanhaa enkelikelloa, enkä muistanut millaiselta kellon pitäisi näyttää kokonaisena. Siinä katseltiin suurennuslasilla osia ja googletettiin kuvia. Mun otsalla keikkui otsalamppu ja silmillä musta sankaiset silmälasit. Ilta meni kootessa ja purkaessa ja vihdoin illan vaihtuessa yöksi, kello oli valmis. Enkelit pyörivät kerran tai kaksi, kunnes kaatui. Se oli mennyttä, vanha, elämää nähnyt kello.
Harto jäi yöksi ja viimeinen lause ennen unta oli, tämä on ollut elämäni erikoisin tapaaminen naisen kanssa. Niin varmaan olikin, sitä en kiellä. Treffeille olisi kai voinut paremminkin varustautua kuin otsalampulla ja kasalla epämääräisiä messinki osia. Mutta, mä olen mä ja taitamaton olemaan jotain muuta kuin oma itseni. Hän hymyili ja sanoi, että oli tullut jäädäkseen.
Sami ei ollut vastannut viestiin, en tiedä oliko edes ehtinyt näkemään viestiä kun pääni alkoi pikku hiljaa kääntyä. Mä käänsin oikealla, vasemmalle ja mitä ihmettä... pää liikkui. Varovasti kääntelin päätäni puolelta toiselle, eikä kenosta ollut tietoakaan. Tuntui suorastaan oudolta olla pää suorassa.
Samin kanssa sovittiin heti kohta hoito ja lieneekö ollut tähän mennessä voimakkain lähetys ja vastaanotto kun tasan puoli kahdeksan alkoi tapahtua.
Mä olin hiljaa paikoillani, silmissä vilkkui kirkkaat valon välähdykset, voimistuen ja liikkuen nopeasti vasemmalta oikealle.
Käsissä tai ranteessa tuntui pyörivää liikettä. Oli pakko avata silmät ja kurkata miten hassusti kädet liikkuivat kun tuntui, että ne kieppuivat 360 astetta ympäri. Sormet varsinkin peukalot tuntuivat lähtevän omille teilleen. No enhän mä mitään nähnyt, kädet lepäsivät paikoillaan tasan siinä kohtaa mihin olin ne asettanut.
Samoihin aikoihin alkoi vasemmassa jalkapohjassa varsinainen piikitys. Pistely teki kipeää. Tuntuu samalta kuin kaktuksen neulat jalkapohjissa. Siitäkin löytyy kokemusta.
Piikkien jälkeen tai samaan aikaan vasemmassa jalassa alkoi venytys ja lihakset lompsahtelivat paikoilleen. Minusta tuntui välillä siltä, että polvi otettiin irti ja asetettiin uudelleen paikoilleen. Polvesta nousi vihlovia aaltomaisia vivahteita reittä pitkin. Se sai haukkomaan henkeä. Olipa lihakset olleet kireällä.
Tässä vaiheessa en ollut unessa enkä hereillä. Olin jossain ihan muualla, kuulin kaiken mitä ympärillä puhuttiin, mutten reagoinut mihinkään, olin omissa sfääreissäni.
Jonkun kädet tuntuivat takaraivolla, tiukasti puristaen, toiset kädet asettuivat otsan puolelle. Joku porautui vasempaan sieraimeen ja pora tuntui ylettyvän otsalohkoon asti. Tätä kesti aika kauan, tai ainakin se tuntui siltä. Tuntui oudolta kun raikas ilma alkoi kulkea kuin itsestään. Korvat humisivat ja vasempaan puoleen päätä tuli kylmä viima. Kosketin poskeani tunnustellakseni oliko iho kylmä. Ei ollut, päinvastoin kuuma, mutta sisältä paleli.
Nautin kylmästä tuulesta ja suljettujen silmien eteen nousi musta pilvi. Se tuli suoraan otsani yläpuolelle ja pysyi paikoillaan. Noinko paljon olin onnistunut sullomaan taas itseeni jonnin joutavaa painolastia. Pitäisi antaa sen mennä. Pääsin lauseen loppuun ja musta pilvi alkoi loitota ja häipyä. Kirkasta valoa kajasti jostain ja taas oli ihan varmuuden vuoksi avattava silmät, ettei kukaan osoittanut kirkasta valoa silmiini. Kaikki oli huoneessa ennallaan, eikä valoja oltu lisätty.
Minut valtasi suuri ja voimakas tunne lataus. Tunsin suurta kiitollisuutta elämästäni, ,lapsistani, Hartosta, ystävistäni ja koko maailman kaikkeudesta. Kiittollisena siitä että tielleni on tullut nämä kaikki ihmiset, kokemukset ja saan olla osana, pikkuruisena osana jotakin näin upeaa, eheyttävää ja valon täyttämää kokonaisuutta. Mä olisin voinut halata jokaista, yhdessä ja erikseen.
Hoidon jälkeen olin vielä jonkin aikaa omissa oloissani, fiilistelin sitä tunnetta ja rauhaa, kun liikenne ruuhka päässäni oli tauonnut ja olo oli pehmeän lämmin ja rauha oli palannut.
Mä kiipesin ylös parvelle nukkumaan, Harto tuli perässä. Se otti kädestä kiinni, niinkuin aina ennenkin. Tällä kertaa hän kummasteli mun kämmeniä, kuinka ne voi olla yhtäaikaa polttavan kuumat ja silti viileät. Aloin painua uneen, eikä suustani tullut muuta kuin pieni, hento kuiskaus: parantajat tekevät ihmeitä.
Kiitos Sami tästä matkasta, kiitos työstä jota teet. Ja mä olen varma, että tähän kiitokseen yhtyy monia monia ihmisiä.
Eilen olin onnistunut saamaan työpaikan ilmastoinnin puhaltaessa kylmää ilmaa niskani ja hartiani täysin lukkoon. Päätä ei voinut kääntää kumpaankaan suuntaan ilman viiltävää kipua ja pistoa. Mä tyydyin kohtalooni ja mennä tohotin pää kenossa. Joku asiakas nauroi, olenko nielaissut rautakangen. Sellainen olo mulla olikin, notkea kuin rautakanki. Niska kipu yltyi ja alkoi särkeä päätä ja silmiä.
Viikko oli ollut väsyttävä, pitkät työvuorot ja yksi hermojen menetys sille viikolle oli tyhjentänyt kaiken energian ja jättänyt jälkeensä uupuneen mummon.
Eilen ajelimme mökille, heti kun vihdoin ja viimein olimme suoriutuneet lähtöön. Meillä kun mikään ei mene kuin elokuvissa ja lähtö viivästyi muutaman muuttujan tullessa kuvioon. Vihdoin oli saatu kannettua kassit ja elintärkeät pilkki vermeet autolle, Harto katsoi mua päin, avaa ovi. Mitä?.... Lähtiessäni olin napannut avaimet taskusta avainkaappiin, kun en niitä tarvitsisi, yhdet avaimet riittäisi.
Harton kasvoilla levisi ukkosen musta pilvi, AVAIMET OLI JÄÄNYT KOTIIN, JO TOISEN KERRAN TÄNÄÄN. Perään tuli lukematon määrä eri voimakkudella voimasanoja. Odoteltiin talonmiestä ja vihdoin viimein istuttiin autossa, ihan hiljaa.
Matkalle tein muutaman työasian ja kipu yltyi entisestään.
Mietin, kehtaisinko taas vaivata Samia....kehtasin, kun niskaa jomotti entisestään.
Naputtelin viestin ja johan alkoi tapahtua.
Ensin tulvi kylmää, niin kylmää, että kysyin Hartolta oliko hän kääntänyt tuulettimen kylmälle. Ei ollut koskenut koko laitteeseen ja katsoi minua kummissaan, mikä juttu nyt on menossa? Vastasin lyhyesti, teeveestä tuttu. Hän tiesi mitä tarkoitin. Anne, sä olet edelleen kummallisin nainen ketä olen koskaan tavannut. Mua hymyilytti ja mieleeni tulvi muisto ensimmäisestä Harton vierailusta luonani. Elettiin joulukuun alkua ja Harto tuli kahville. Mä olin kokoamassa vanhaa enkelikelloa, enkä muistanut millaiselta kellon pitäisi näyttää kokonaisena. Siinä katseltiin suurennuslasilla osia ja googletettiin kuvia. Mun otsalla keikkui otsalamppu ja silmillä musta sankaiset silmälasit. Ilta meni kootessa ja purkaessa ja vihdoin illan vaihtuessa yöksi, kello oli valmis. Enkelit pyörivät kerran tai kaksi, kunnes kaatui. Se oli mennyttä, vanha, elämää nähnyt kello.
Harto jäi yöksi ja viimeinen lause ennen unta oli, tämä on ollut elämäni erikoisin tapaaminen naisen kanssa. Niin varmaan olikin, sitä en kiellä. Treffeille olisi kai voinut paremminkin varustautua kuin otsalampulla ja kasalla epämääräisiä messinki osia. Mutta, mä olen mä ja taitamaton olemaan jotain muuta kuin oma itseni. Hän hymyili ja sanoi, että oli tullut jäädäkseen.
Sami ei ollut vastannut viestiin, en tiedä oliko edes ehtinyt näkemään viestiä kun pääni alkoi pikku hiljaa kääntyä. Mä käänsin oikealla, vasemmalle ja mitä ihmettä... pää liikkui. Varovasti kääntelin päätäni puolelta toiselle, eikä kenosta ollut tietoakaan. Tuntui suorastaan oudolta olla pää suorassa.
Samin kanssa sovittiin heti kohta hoito ja lieneekö ollut tähän mennessä voimakkain lähetys ja vastaanotto kun tasan puoli kahdeksan alkoi tapahtua.
Mä olin hiljaa paikoillani, silmissä vilkkui kirkkaat valon välähdykset, voimistuen ja liikkuen nopeasti vasemmalta oikealle.
Käsissä tai ranteessa tuntui pyörivää liikettä. Oli pakko avata silmät ja kurkata miten hassusti kädet liikkuivat kun tuntui, että ne kieppuivat 360 astetta ympäri. Sormet varsinkin peukalot tuntuivat lähtevän omille teilleen. No enhän mä mitään nähnyt, kädet lepäsivät paikoillaan tasan siinä kohtaa mihin olin ne asettanut.
Samoihin aikoihin alkoi vasemmassa jalkapohjassa varsinainen piikitys. Pistely teki kipeää. Tuntuu samalta kuin kaktuksen neulat jalkapohjissa. Siitäkin löytyy kokemusta.
Piikkien jälkeen tai samaan aikaan vasemmassa jalassa alkoi venytys ja lihakset lompsahtelivat paikoilleen. Minusta tuntui välillä siltä, että polvi otettiin irti ja asetettiin uudelleen paikoilleen. Polvesta nousi vihlovia aaltomaisia vivahteita reittä pitkin. Se sai haukkomaan henkeä. Olipa lihakset olleet kireällä.
Tässä vaiheessa en ollut unessa enkä hereillä. Olin jossain ihan muualla, kuulin kaiken mitä ympärillä puhuttiin, mutten reagoinut mihinkään, olin omissa sfääreissäni.
Jonkun kädet tuntuivat takaraivolla, tiukasti puristaen, toiset kädet asettuivat otsan puolelle. Joku porautui vasempaan sieraimeen ja pora tuntui ylettyvän otsalohkoon asti. Tätä kesti aika kauan, tai ainakin se tuntui siltä. Tuntui oudolta kun raikas ilma alkoi kulkea kuin itsestään. Korvat humisivat ja vasempaan puoleen päätä tuli kylmä viima. Kosketin poskeani tunnustellakseni oliko iho kylmä. Ei ollut, päinvastoin kuuma, mutta sisältä paleli.
Nautin kylmästä tuulesta ja suljettujen silmien eteen nousi musta pilvi. Se tuli suoraan otsani yläpuolelle ja pysyi paikoillaan. Noinko paljon olin onnistunut sullomaan taas itseeni jonnin joutavaa painolastia. Pitäisi antaa sen mennä. Pääsin lauseen loppuun ja musta pilvi alkoi loitota ja häipyä. Kirkasta valoa kajasti jostain ja taas oli ihan varmuuden vuoksi avattava silmät, ettei kukaan osoittanut kirkasta valoa silmiini. Kaikki oli huoneessa ennallaan, eikä valoja oltu lisätty.
Minut valtasi suuri ja voimakas tunne lataus. Tunsin suurta kiitollisuutta elämästäni, ,lapsistani, Hartosta, ystävistäni ja koko maailman kaikkeudesta. Kiittollisena siitä että tielleni on tullut nämä kaikki ihmiset, kokemukset ja saan olla osana, pikkuruisena osana jotakin näin upeaa, eheyttävää ja valon täyttämää kokonaisuutta. Mä olisin voinut halata jokaista, yhdessä ja erikseen.
Hoidon jälkeen olin vielä jonkin aikaa omissa oloissani, fiilistelin sitä tunnetta ja rauhaa, kun liikenne ruuhka päässäni oli tauonnut ja olo oli pehmeän lämmin ja rauha oli palannut.
Mä kiipesin ylös parvelle nukkumaan, Harto tuli perässä. Se otti kädestä kiinni, niinkuin aina ennenkin. Tällä kertaa hän kummasteli mun kämmeniä, kuinka ne voi olla yhtäaikaa polttavan kuumat ja silti viileät. Aloin painua uneen, eikä suustani tullut muuta kuin pieni, hento kuiskaus: parantajat tekevät ihmeitä.
Kiitos Sami tästä matkasta, kiitos työstä jota teet. Ja mä olen varma, että tähän kiitokseen yhtyy monia monia ihmisiä.
Kommentit
Lähetä kommentti