Kevättä kohti
Energia buusti oli sovittu keskiviikko illalle. Sillä viikolla oli suunnitelmia ainoastaan yhdelle illalle, mutta kun kyseessä on mun elämä ja mun aikataulut, jälleen kerran mikään ei mennyt niin kuin elokuvissa.
Keskiviikko iltana seisoa törötin kassan takana, tuuraamassa, josta oli tullut jo enemmänkin tapa kuin poikkeus. En kerennyt liikahtaa pois kassa -alueelta sovittuun aikaan, vaan olosuhteiden pakosta jäin seisomaan paikoilleni.
Jotenkin kiukutti, kun ajattelin missaanneeni koko buustin tämän ainaisen ja jatkuvan työni takia.
Mutta, niinkuin aina, energia kulkee, olinpa mä paikoillani ja rentoutuneena sitä vastaanottamassa, tai sitten tosiaan työpisteellä. Energiaa alkoi virrata ja mä otin vaivihkaa porrasjakkaran ja istuuduin alas. En voinut missään tapauksessa keskittyä ainoastaan fiilistelemään valon lähetystä, mutta rauhoituttuani paikoilleni alkoi tapahtua.
Keinutti, pyöritti ja olkapäille laskeutui painavat kädet. Ne painoivat paikoilleen ja jostain syystä, myymälän ovi pysyi kiinni. Työkaveri jatkoi omia hommiaan ja mä istuin kuin liimattu jakkaralla.
Kultaisia välähdyksiä satoi silmien edessä kuin vesipisaroita. Nenän kärkeä kutitti ja päänahassa tuntui kuin hento hiiri jono marssisi edestakaisin. Alkoi hymyilyttää, en tiedä miksi.
Hartioissa oleva kiristys häipyi ja niskassa kuumotti. Meillä on vetoisa vanha asema, niin että joskus työpäivän jälkeen veto on tehnyt tehtävänsä ja tuntui kuin luita ja ytimiä kolottaisi.
Hartioihin tuli kevyt olo ja käsissä tuntui tälläkin kertaa olevan lukuisia neuloja, jotka pistelivät pitkittäisessä linjassa alas sormiin.
Sisällä läikähti lämmin aalto ja teki mieli halata seuraavaa vastaantulijaa. Ketään ei edelleenkään näkynyt koko myymälässä. Aloin itsekseni epäillä, oliko joku lukinnut oven vai mihin kaikki asiakkaat olivat kadonneet. Työkaveri puhui jotain, en kuunnellut kovin tarkkaan sanoja ja hän ihmetteli, olinko torkahtanut siihen jakkaralle vai miksi näytän kuin olisin toisissa sfääreissä. Mä naurahdin ja sanoin, että kuuluu tähän mummo tautiin välillä istua ja haaveilla. Hän mutisi jotain, että taitaa olla lämpimät haaveet kun posket punoittaa. Piti oikein tarkastaa peilistä, oliko vaaleat poskeni todellakin saaneet terveen värin. Olihan ne, mulla on lievä anemia ja yleensä olen hyvin väritön. Nyt poskissa rusotti ja korvan lehtiä kuumotti.
Vasemmassa reidessä alkoi kutina. Mä raavin farkun päältä tovin, mutta kutina ei loppunut. Mitään näppylää tai mitään muutakaan ei tuntunut, mutta kutina jatkui ja jatkui, se alkoi laskeutua alaspäin.
Reisiä kutitti ja jalkapohjissa tuntui pistävät piikit. Silmien edessä välkkyi valoja, olo oli kuin tivolissa. Sellaisessa karusellissä, jossa mennään heppojen selässä ympyrää ja värit ja valot loistavat ympärillä.
Yhtä-äkkiä kaikki oli poissa. Kädet painoivat edelleen olkapäillä ja sain liikutan kykyni takaisin. Jalkaterät tuntuivat olevan puuduksissa ja nilkat pamahtelivat paikoilleen, askeleet tuntuivat keijumaisen kevyiltä. Hymyilin itsekseni, en tiedä miksi. Hyväolo oli levinnyt koko kehoon ja mieleen, eikä yksikään takapakki olisi saanut hymyäni hyytymään.
Kaiken tasoituttua kehoa puistatti vielä muutamaan kertaan voimakas vapina. Ajattelin, että minusta ravisteltiin vielä kaiken päätteeksi menneitä tomuja pois, jotain uutta taisi olla tulossa ja vanhat pitäisi putsata pois alta.
Eipä kulunut kuin muutama päivä, kun uusia ovia raotettiin varovasti ja jostain syvyyksistä nousi tieto, kaikki hyvin, kyllä tästäkin selvitään.
Ja voin sanoa, käsi sydämellä, että tuo noussut ajatus, tieto tai mikä ikinä olikaan, tuli juuri sellaisella hetkellä, kun olin varma, että pyyhkeen heittäminen kehään olisi ollut ainoa järkevä vaihtoehto säästellessä itseäni ja omia voimiani. Tämän lohduttavan, inspiroivan ja voimaannuttavan lauseen jälkeen olin täynnä iloa, naurua, energiaa. Puhdasta ja aitoa energia virratusta ja niin kuin aina, koti sai uudet värit, kuosit ja puhtaat pinnat.
Mä pesin ja puunasin, kolmantena iltana Harto alkoi huokailla, Luojan kiitos, ettei tässä kodissa ole enempää huoneita. Ei ollut huoneita, mutta ehdin tilata uudet kukkamukulat ja pensaat sekä ostaa hänelle ja iselleni puutarha messuille liput.
Energia buustit ovat selvästi puhdistaneet ja innostaneet joitakin ylempänä olevia tasoja, joita ei silmällä näe tai edes ihan selkeästi ymmärrä, mutta ei sen väliä, energia menee juuri sinne mihin sitä kaivataan. Enkä mä edes tarkalleen muista, oliko tämä kyseinen buustaus kolmas vai neljäs kerta, mutta isoissa sfääreissä mennään, eikä siitä voi muuta kuin nauttia joka solulla ja antaa mennä kevyin askelin eteenpäin.
Kiitollinen, siunattu, onnellinen, kulunut fraasi, mutta niin ainut ja oikea.
KIITOS SAMI! :) :)
Keskiviikko iltana seisoa törötin kassan takana, tuuraamassa, josta oli tullut jo enemmänkin tapa kuin poikkeus. En kerennyt liikahtaa pois kassa -alueelta sovittuun aikaan, vaan olosuhteiden pakosta jäin seisomaan paikoilleni.
Jotenkin kiukutti, kun ajattelin missaanneeni koko buustin tämän ainaisen ja jatkuvan työni takia.
Mutta, niinkuin aina, energia kulkee, olinpa mä paikoillani ja rentoutuneena sitä vastaanottamassa, tai sitten tosiaan työpisteellä. Energiaa alkoi virrata ja mä otin vaivihkaa porrasjakkaran ja istuuduin alas. En voinut missään tapauksessa keskittyä ainoastaan fiilistelemään valon lähetystä, mutta rauhoituttuani paikoilleni alkoi tapahtua.
Keinutti, pyöritti ja olkapäille laskeutui painavat kädet. Ne painoivat paikoilleen ja jostain syystä, myymälän ovi pysyi kiinni. Työkaveri jatkoi omia hommiaan ja mä istuin kuin liimattu jakkaralla.
Kultaisia välähdyksiä satoi silmien edessä kuin vesipisaroita. Nenän kärkeä kutitti ja päänahassa tuntui kuin hento hiiri jono marssisi edestakaisin. Alkoi hymyilyttää, en tiedä miksi.
Hartioissa oleva kiristys häipyi ja niskassa kuumotti. Meillä on vetoisa vanha asema, niin että joskus työpäivän jälkeen veto on tehnyt tehtävänsä ja tuntui kuin luita ja ytimiä kolottaisi.
Hartioihin tuli kevyt olo ja käsissä tuntui tälläkin kertaa olevan lukuisia neuloja, jotka pistelivät pitkittäisessä linjassa alas sormiin.
Sisällä läikähti lämmin aalto ja teki mieli halata seuraavaa vastaantulijaa. Ketään ei edelleenkään näkynyt koko myymälässä. Aloin itsekseni epäillä, oliko joku lukinnut oven vai mihin kaikki asiakkaat olivat kadonneet. Työkaveri puhui jotain, en kuunnellut kovin tarkkaan sanoja ja hän ihmetteli, olinko torkahtanut siihen jakkaralle vai miksi näytän kuin olisin toisissa sfääreissä. Mä naurahdin ja sanoin, että kuuluu tähän mummo tautiin välillä istua ja haaveilla. Hän mutisi jotain, että taitaa olla lämpimät haaveet kun posket punoittaa. Piti oikein tarkastaa peilistä, oliko vaaleat poskeni todellakin saaneet terveen värin. Olihan ne, mulla on lievä anemia ja yleensä olen hyvin väritön. Nyt poskissa rusotti ja korvan lehtiä kuumotti.
Vasemmassa reidessä alkoi kutina. Mä raavin farkun päältä tovin, mutta kutina ei loppunut. Mitään näppylää tai mitään muutakaan ei tuntunut, mutta kutina jatkui ja jatkui, se alkoi laskeutua alaspäin.
Reisiä kutitti ja jalkapohjissa tuntui pistävät piikit. Silmien edessä välkkyi valoja, olo oli kuin tivolissa. Sellaisessa karusellissä, jossa mennään heppojen selässä ympyrää ja värit ja valot loistavat ympärillä.
Yhtä-äkkiä kaikki oli poissa. Kädet painoivat edelleen olkapäillä ja sain liikutan kykyni takaisin. Jalkaterät tuntuivat olevan puuduksissa ja nilkat pamahtelivat paikoilleen, askeleet tuntuivat keijumaisen kevyiltä. Hymyilin itsekseni, en tiedä miksi. Hyväolo oli levinnyt koko kehoon ja mieleen, eikä yksikään takapakki olisi saanut hymyäni hyytymään.
Kaiken tasoituttua kehoa puistatti vielä muutamaan kertaan voimakas vapina. Ajattelin, että minusta ravisteltiin vielä kaiken päätteeksi menneitä tomuja pois, jotain uutta taisi olla tulossa ja vanhat pitäisi putsata pois alta.
Eipä kulunut kuin muutama päivä, kun uusia ovia raotettiin varovasti ja jostain syvyyksistä nousi tieto, kaikki hyvin, kyllä tästäkin selvitään.
Ja voin sanoa, käsi sydämellä, että tuo noussut ajatus, tieto tai mikä ikinä olikaan, tuli juuri sellaisella hetkellä, kun olin varma, että pyyhkeen heittäminen kehään olisi ollut ainoa järkevä vaihtoehto säästellessä itseäni ja omia voimiani. Tämän lohduttavan, inspiroivan ja voimaannuttavan lauseen jälkeen olin täynnä iloa, naurua, energiaa. Puhdasta ja aitoa energia virratusta ja niin kuin aina, koti sai uudet värit, kuosit ja puhtaat pinnat.
Mä pesin ja puunasin, kolmantena iltana Harto alkoi huokailla, Luojan kiitos, ettei tässä kodissa ole enempää huoneita. Ei ollut huoneita, mutta ehdin tilata uudet kukkamukulat ja pensaat sekä ostaa hänelle ja iselleni puutarha messuille liput.
Energia buustit ovat selvästi puhdistaneet ja innostaneet joitakin ylempänä olevia tasoja, joita ei silmällä näe tai edes ihan selkeästi ymmärrä, mutta ei sen väliä, energia menee juuri sinne mihin sitä kaivataan. Enkä mä edes tarkalleen muista, oliko tämä kyseinen buustaus kolmas vai neljäs kerta, mutta isoissa sfääreissä mennään, eikä siitä voi muuta kuin nauttia joka solulla ja antaa mennä kevyin askelin eteenpäin.
Kiitollinen, siunattu, onnellinen, kulunut fraasi, mutta niin ainut ja oikea.
KIITOS SAMI! :) :)
Kommentit
Lähetä kommentti